Hyvinvointivaltio nauttii valtavaa suosiota Pohjoismaissa. Ei löydy poliitikkoa tai asiantuntijaa, joka ei kannattaisi hyvinvointivaltiota. Hyvinvointivaltion käsitteeseen sisällytettävien ominaisuuksien joukko tosin eroaa poliittisten ryhmittymien ajatuksissa. Se, mikä on yhdelle hyvinvointivaltio, ei sitä välttämättä toiselle ole ja toisinpäin.
Vasemmistopuolueiden retoriikkaan kuuluu ajoittain syyttää oikeistopuolueita hyvinvointivaltion romuttamisesta, koska tulonjaollisille näkökulmille ei anneta riittävästi tilaa tai julkisiin palveluihin ei investoida tarpeeksi. Oikeistopuolueet puolestaan syyttävät joskus vasemmistoa liian vähäisestä huolesta julkisen talouden tasapainolle, joka rahoitusongelmien kautta uhkaa hyvinvointivaltion olemassaoloa.
Molemmat osapuolet ovat varmasti oikeassa.
Poliittisessa kielenkäytössä kuulee kaikuja, että markkinaehtoisuuden lisääminen olisi hyvinvointivaltion periaatteiden vastaista. Väite on sekä historiallisesta perspektiivistä että hyvinvointivaltion säilyttämisen näkökulmasta virheellinen ja asia on itse asiassa päinvastoin.
Ilman toimivia markkinoita Suomen kaltainen pieni hyvinvointivaltio olisi kriisissä.
Suomelle yksi keskeisimmistä markkinoista on vientimarkkina ja kansainvälisen kaupan sulkeutuminen esimerkiksi tuontitullien tai muiden kauppaa rajoittavien määräysten muodossa on Suomelle huono uutinen. Kansainvälinen yhteistyö on sitä tärkeämpää mitä pienemmästä maasta on kyse. Viimeisinkin taantuma on osoittanut, että Suomen talous elää ja hengittää vientimarkkinan tahdissa.
Toinen erityisen keskeinen markkina on työmarkkina. Korkea työllisyysaste on hyvinvointivaltion elinehto aina, mutta erityisesti nyt, kun kehittyneissä maissa väestö vanhenee ja huoltosuhde heikkenee. Myös muiden markkinoiden toimivuus liittyy työmarkkinoihin – liiaksi säädelty markkina ei toimi eikä siten ole myöskään järkevää työllisyyspolitiikkaa tuottavuudesta tai kuluttajien hyvinvoinnista puhumattakaan.
Jo pitkään on keskusteltu, kuinka hyvinvointivaltion rahoitus tulisi järjestää. Taloudessa on vallinnut ja vallitsee edelleen kestävyysvaje ja sen korjaamiseksi on ehdotettu karkeasti ottaen kahdenlaisia toimia. Muun muassa SAK on ehdottanut yhtenä toimenpiteenä verotuksen kiristämistä kestävyysvajeen umpeen kuromisessa. Erityisesti pääomien verotus on ollut suurennuslasin alla.
Elinkeinoelämän järjestöt ovat suhtautuneet ehdotukseen nihkeästi. On nähty, että fokus tulisi olla ennemmin työllisyyden nostossa kaikin mahdollisin keinoin, jotta veronkorotuksilta vältyttäisiin. Pitkässä juoksussa työn verotusta tulisi pikemminkin laskea.
Molemmat toimijat perustelevat näkemyksiään hyvinvointivaltion säilyttämisellä. Mikä ajattelutavoissa poikkeaa, jotta politiikkasuositukset eroavat näin toisistaan? Vastaus on suhtautuminen verotukseen taloudellista toimintaa haittaavana tekijänä. Tutkimusten mukaan verotuksen kausaalinen yhteys työllisyyteen on pieni. Toisaalta pienikin muutos kohdistettuna koko työvoimaan voi aiheuttaa merkittäviä vaikutuksia.
Syvemmin näkökulmaeron takana on kuitenkin ajatus siitä, mikä on valtion rooli ja mikä on moraalisesti liikaa tai liian vähän verotusta. Toisaalta on myös olennaista mitä kerätyillä verovaroilla tehdään. Oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti käytetty veroeuro on varmasti kaikkien tavoitteena.
Lopulta kyse on arvoista ja arvovalinnoista, joiden tekeminen on poliitikkojen päätyö. Mihin suuntaan suomalaista hyvinvointivaltiota tulisi ohjata? Siitä päätetään muun muassa ensi vuoden huhtikuussa.