Tuoreesta haastattelusta käy ilmi, että SAK:n puheenjohtajan Jarkko Elorannan käsityksen mukaan ”työnantajat pyrkivät eroon vuorolisistä, lomarahoista ja muista työntekijöiden eduista murtamalla tes-järjestelmää.” Mediamylly ensi syksyä silmällä pitäen on ilmiselvästi jo aloitettu.
Viesti tosin vaikuttaa hieman yksipuoliselta. Eloranta esiintyy paavillisempana kuin paavi itse ja yrittää asemoitua hyvinvointivaltion ainoaksi puolustajaksi. Tosiasia on, että hyvinvointivaltio nauttii suomalaisten keskuudessa laajaa kannatusta eivätkä työnantajat sen paremmin kuin ketkään muutkaan sitä ole romuttamassa.
Se, että julkisuudessa käydään keskustelua varsin kankeaksi osoitetun suomalaisen työmarkkinajärjestelmän erityispiirteistä, on tavallista ja tarpeellistakin asiakeskustelua. Valitettavasti keskustelun taso laskee kuin lehmän häntä siinä vaiheessa, kun vastustajan motiiveja aletaan arvailla negatiiviseen sävyyn.
Samaisessa Iltalehden haastattelussa Eloranta muuten ehdottaa, että alan edustavin työehtosopimus olisi aina yleissitova. Todettakoon, että kovinkaan monessa maassa yleissitovuutta ei ylipäätänsä ole käytössä. Esimerkiksi Ruotsissa tai Tanskassa sitä ei ole ja Saksassakin avaamislausekkeet mahdollistavat tarpeen mukaan yleissitovuudesta poikkeamisen ja siten työmarkkinoiden joustavuuden tarpeen niin vaatiessa. Mainitsinko jo, että Saksan työttömyys ei juuri heilahtanut finanssikriisin aikana ja työmarkkinoiden joustot olivat tärkeässä roolissa.
Ay-liike siis teroittaa jo lakkoasettaan ja toistelee syksyn palkkakierroksen vaikeutta. Totta kai neuvotteluista tulee vaikeat, jos toinen osapuoli lähtee pöytään sillä mentaliteetilla, että vaikeaa on. Politiikan seuraajan näkökulmasta syksy tulee olemaan mielenkiintoinen, mutta sääliksi käy niitä yrityksiä ja ihmisiä, jotka jäävät työmarkkinajärjestöjen valtapoliittisten sapelinkalisteluiden sivukärsijöiksi.
Asiakokonaisuuteen liittyy toinenkin riski.
Lähivuodet tulevat nykytiedon valossa olemaan hyvän talouskasvun vuosia, kun koronakriisin kuoppaa lapioidaan umpeen ja maailmantalous vetää. Näissä olosuhteissa kustannuskilpailukyky saattaa kärsiä ”huomaamatta”.
Tällöin, devalvaation loistaessa poissaolollaan, on ainut vaihtoehto sisäinen devalvaatio eli jotain pääministeri Juha Sipilän synnyttämän kikyn kaltaista. Ja kaikkihan muistamme, minkälaisen riidan kiky-sopimus aiheutti, vaikka näin jälkikäteen se vaikuttaa varsin perustellulta toimenpiteeltä.
Tilanne on erityisen valitettava, sillä työmarkkinajärjestöt sitoutuivat aikanaan eli viime vuosituhannen puolella kehittämään työmarkkinoiden neuvottelujärjestelmää EMU:n edellyttämällä tavalla. Mutta Suomen malli ei toistaiseksi ole kehittynyt EMU-maailmaan soveliaaksi – päinvastoin, kuten finanssikriisiä edeltävä Sari Sairaanhoitaja -jupakka osoittaa.
Suomen työmarkkinat tarvitsevat lisää joustoja ja paikallista sopimista. Saksa, Ruotsi ja Tanska toimivat hyvinä esimerkkeinä vaikka onkin selvää, että Suomeen sopii vain Suomen malli. Paremman mallin etsiminen ei tarkoita hyvinvointivaltion romuttamista. Edes yleissitovuuden kyseenalaistaminen ei, härregud, tarkoita ay-liikkeen tuhoamista.
Hyvä, että keskustelua Suomen työmarkkinamallista käydään. Hyvä, että nykymallia kyseenalaistetaan koettujen heikkouksien osalta. Lisää vettä myllyyn ja bensaa liekkeihin. Ehkä jonain päivänä siirrymme malliin, jota työmarkkinakeskusjärjestöt 1990-luvun lopulla teoretisoivat.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Taloustaidossa 27.5.2021. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.