Syntyvyyden muutokset ovat ikipopulääri aihe julkisen keskustelun sfäärissä. Aihe on paitsi henkilökohtainen ja monia ihmisiä koskettava mutta myös poliittisesti kiinnostava kokonaisuus.
Mieti, millaisia intohimoja esimerkiksi kotihoidon tuen poistamisella spekulointi herättää. Vanhemmuuteen liittyvät asiat ovat keskeisellä paikalla päivän politiikassa.
Talouspoliittisesti väestöltään kasvavaa maata on paljon mukavampi hallita kuin väestöltään taantuvaa maata. Tarkemmin ottaen erityisen kiinnostava muuttuja on vanhushuoltosuhde eli vanhusväestön suhde työikäiseen väestöön. Mikäli vanhusten suhteellinen osuus kasvaa, tarkoittaa se aiempaa isompaa taakkaa työikäiselle väestölle.
Jonkunhan on maksettava entistä suuremman passiiviväestön kustannukset kuten eläkkeet sekä hoito- ja hoivamenot. Käytännössä puhutaan veronkiristyksistä, julkisten menojen leikkauksista ja velkaantumisesta.
Suomen yhteiskunta on tilanteessa, jossa se on nautiskellut väestönkasvusta koituvat hyödyt ja nyt pohditaan, kuinka julkisen talouden kehikko saataisiin kestävälle tolalle.
Vuodesta 2010 asti vanhushuoltosuhde on heikentynyt jyrkästi. Yksi keino saavuttaa suotuisampi väestörakenne on korkeampi syntyvyys. Kuinka syntyvyyttä olisi sitten mahdollista nostaa? Valitettavasti lyhyt vastaus on, että ei helposti.
Toinen vastaus on helpointa esittää kysymyksen muodossa: haluammeko edes vaikuttaa syntyvyyteen suoraan? Olen taipuvainen ajattelemaan, että emme.
Olennaista on, että kukin perhe pääsisi haluttuun lapsimääräänsä – oli se sitten matala tai korkea lapsimäärä. Ei ihmisiä pidä pakottaa tai edes pyrkiä taivuttelemaan ”synnytystalkoisiin”.
SYNTYVYYS ALENTUI KYMMENEN VUOTTA PERÄJÄLKEEN
Suomen kokonaishedelmällisyysluku vuonna 2010 oli peräti 1,87, mikä on kansainvälisesti vertaillen tavattoman korkea luku. Jotain on kuitenkin tapahtunut, nimittäin hedelmällisyysluku on sen jälkeen laskenut vuosi toisensa jälkeen ja vuonna 2019 se oli enää 1,35.
Suomi on siirtynyt Tanskan, Ruotsin ja Yhdysvaltojen seurasta jopa Etelä-Eurooppaa matalammalle syntyvyyden tasolle. Esimerkiksi Italiassa syntyvyys lähti alentumaan jo 1970-luvulla ja on pysynyt noin 1,3 tasolla jo vuosikymmeniä. Pidetään myös mielessä, että syntyvyyden alentuminen ei ole Suomalainen erikoistapaus, vaan globaali ilmiö.
Tällainen jyrkkä, monta vuotta jatkuva syntyvyyden pudotus ei todennäköisesti ole sattumaa. Sen taustalla on jotain, mitä emme vaan vielä ihan kristallin kirkkaasti ymmärrä, tai emme ainakaan osaa määrällistää.
Palataan vielä lyhyesti takaisin kysymykseen politiikan vaikutuksista syntyvyyteen. Taloustieteellisen tutkimuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että julkisen talouden työkalut vaikuttaa syntyvyyteen ovat jokseenkin tehottomia.
Toisin sanoin, vaikka haluaisimmekin voimakkaasti tukea syntyvyyden kasvua, niin emme kenties osaisi tehdä sitä kauhean tehokkaasti. Todennäköisesti esimerkiksi taloudellinen epävarmuus vaikuttaa paljon voimakkaammin syntyvyyteen, kuin mikään julkisen vallan suunnittelema tulonsiirto. Professori Heikki Hiilamo päätyy saman suuntaiseen korrelaatioon omassa tutkimuksessaan Suomesta.
En missään nimessä yritä sanoa, että nykyiset perhepolitiikan välineet olisivat merkityksettömiä vaikutustensa suhteen. Esimerkiksi pienten lasten hoivan subventiot ovat valtavan tärkeitä kokonaisuuden osia. Mutta marginaaliset muutokset jo nyt jokseenkin kattavassa järjestelmässä vaikuttavat, noh, vain marginaalisesti.
SYNTYVYYDEN ALENTUMINEN ON OIKEASTAAN POSITIIVINEN ASIA?
Jos maltamme nostaa katsettamme nykyhetkestä ja katsoa asiaa hieman laajemmalla perspektiivillä, voi syntyvyyden alentumista pitää pääosin positiivisena asiana.
Suuret trendit syntyvyyden alentumisen taustalla ovat ainakin lapsikuolleisuuden vähentyminen, ehkäisyteknologian kehittyminen, hyvinvointivaltion ja erityisesti eläkejärjestelmän ja päivähoitojärjestelmän kehitys, naisten koulutustason nousu ja entistä voimakkaampi osallisuus työmarkkinoilla sekä vapaa-ajanvieton mukavuuden kasvu.
Edellä mainittujen tekijöiden valossa vaikuttaa, että syntyvyyden alentuminen on monin paikoin seurausta hyvinvoinnin kasvusta. Sosiaaliturvajärjestelmiin heijastuvat ongelmat eivät nekään oikeastaan johdu syntyvyyden laskusta, vaan pikemminkin väestöriskin vajaasta huomioimisesta sosiaaliturvajärjestelmien suunnittelussa.
Syntyvyyden alentuminen ei siis välttämättä olekaan bugi, jota pitäisi korjata, vaan järjestelmän ominaisuus. Ja hyvä niin.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Taloustaidossa 28.1. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.