Savupiipusta nousi valkoista savua, ja hallitus sopi neljännestä lisätalousarviosta. Tuloksena mittava paketti vähän sitä sun tätä. Ja tietysti lisää velkaa. Hallituksen antamien tietojen mukaan valtion nettolainanoton tarve kasvaa noin 5,3 miljardilla, jolloin valtion nettolainanotoksi vuonna 2020 arvioidaan noin 18,8 miljardia euroa.
Kysymys on siis poikkeuksellisen mittavasta elvytyspaketista. Monet ovat suorastaan kauhistuneet velan kasvusta. Toiset vähättelevät ongelmaa. Suurin osa ihmisistä on siinä keskellä. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
MITÄ TAPAHTUI FINANSSIKRIISIN JÄLKEEN?
Lamat eivät ole veljiä keskenään. Niitä on siis vaikea verrata. Suomen suuren laman aikaan eli 1990-luvun alkupuolella Suomen valtio ei pahimmassa vaiheessa yksinkertaisesti enää saanut lainaa. Julkista taloutta oli pakko sopeuttaa eri tavoin. Yksi keskeinen rakenteellinen muutos verrattuna suureen lamaan liittyy siis lainan saantiin ja pääomamarkkinoihin.
Nyt rahaa olisi saatavilla. Sitä saa velkakirjamarkkinoilta, jos niin haluaa. Nykylaman vertailu rajoitettujen pääomamarkkinoiden maailmaan on tässä mielessä hankalaa. Mutta entäpä edellinen lama eli finanssikriisi?
Ennen finanssikriisiä eli vuonna 2008 julkinen velka oli noin 33 prosenttia. Vuonna 2009 Suomen bruttokansantuote koki poikkeuksellisen suuren, yli 8 prosentin tiputuksen. Samalla velkasuhde nousi 42 prosenttiin, kun velkaa otettiin 13 miljardia euroa lisää.
Tämä on lamoille vallan tyypillistä. Julkisen sektorin verotulot vähenevät ja menot kuten sosiaaliturvamenot nousevat – kansantalous velkaantuu automaattisesti. Tämä on muuten ominaisuus eikä bugi eli näin sen kuuluu mennäkin.
Rakenteellisesti terveessä taloudessa maa velkaantuu hetken verran, mutta palaa kohtuullisen pian kasvun tielle. Tällöin velkasuhteen pitäisi lähteä laskuun. Näin tapahtui finanssikriisin jälkeen tyypillisissä Pohjois-Euroopan verrokeissamme Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa ja Hollannissa. Mutta ei Suomessa. Talous ei juuri kasvanut. Velka kasvoi.
Heijastuksena tästä on Suomen työmarkkinakehitys. Työttömyys ei missään vaiheessa noussut 1990-luvun laman tasolle, mutta se pysytteli silti korkealla. Työllisyys ei ollut Pohjoismaisten verrokkien tasolla. Summa summarum niin kutsuttu rakenteellinen työttömyys oli verrokkejamme korkeampi.
Harva on varmaan pitänyt Suomen toipumista finanssikriisistä kiitettävänä.
KORONA LISÄÄ VELKAA RUTOSTI
Entä päällä oleva lama? Koronakriisissä on nähtävissä samanlaisia kaikuja kuin finanssikriisissäkin. Mutta aluksi on vielä toistettava: nyt julkisen sektorin on velkaannuttava – niin pakosta kuin halustakin. Pakko liittyy automaattisiin vakauttajiin; halu siihen, että suhdanteiden tasoittaminen on yksi julkisen sektorin keskeinen tehtävä. Millä voimakkuudella suhdanteita pitäisi tasoittaa onkin sitten monimutkaisempi talousteoreettinen kysymys.
Valtiovarainministeriön ennusteen mukaan Suomen julkinen velka tulee nousemaan liki 80 prosenttiin vuonna 2024.
Aina, kun yhteistä rahaa käytetään, pitäisi olla erityisen varovainen. ”Muiden” rahan käyttö on valitettavasti helppoa. Jokainen käytetty euro pitäisi olla tarkoin punnittu. Ja parhaansa hallitus varmasti tekeekin. Mutta lisätalousarvion mittainen 5,5 miljardin euron paketti on valtava summa käyttää Suomen kokoisessa maassa lyhyessä ajassa. On kaikkien velvollisuus huolehtia, että raha käytetään hyvin.
Suomen julkinen velkataso on 1990-luvun laman jälkeen noussut yhä korkeamaksi ja korkeammaksi. Se viittaa paljon puhuttuun puolikeynesiläisyyteen, jossa huonoina aikoina julkisia menoja kyllä lisätään, mutta parempina aikoina poliittinen prosessi ei löydä avaimia yhtä suureen (tai suurempaan) sopeutukseen. Tämä on todellinen ongelma pitkään jatkuessaan.
Jos velka jatkaa kasvuaan bruttokansantuotetta nopeammin, alkaa Suomen status velkatason tosissaan ottavana maana rapautua. Nousevatko korot tulevaisuudessa ja millä tavalla, on avoin kysymys. Mutta järkevää politiikkaa on pelata varman päälle. Velkaa ei kannattaisi normaalitilanteessa ottaa juoksevien menojen kattamiseksi.
Toinen ja valitettavasti todennäköinen riski on, että sopeutus ei tapahdu julkisia menoja leikkaamalla, jolloin kasvun tukemisen lisäksi jäljelle jää verotuksen kiristäminen. Suomessa on jo kansainvälisesti vertaillen korkea verotus. Lisäksi on pidettävä mielessä, että verotuksen haittavaikutukset tyypillisesti kasvavat eksponentiaalisesti, mitä korkeampi veroaste on. Suomen verojärjestelmää on syytä muokata, mutta samalla on helppo olla Vihriälän työryhmän kanssa samaa mieltä: ” Työllisyyskehityksen kannalta työn verotuksen kiristäminen on haitallisinta ja sitä tulisi välttää” (s. 104).
Kolmanneksi voi esittää kysymyksen, missä määrin lisätalousarvioesitys pitää sisällään pysyviä menonlisäyksiä elvytyksen varjolla. Hallitus sanoo, ettei yhtään ja lait siis tullaan kirjoittamaan monin paikoin määräaikaisiksi. Haluaisin uskoa, mutta jokin neuvoo suhtautumaan tähän kriittisesti. Jää nähtäväksi.
YHTEENVETO
Suomi velkaantui merkittävästi kiitos finanssikriisin. Suomi ei päässyt kasvun tielle, kun vasta muutama vuosi takaperin. Moni syyttää laimeasta talouskehityksestä ulkoisia tekijöitä, kuten suomalaisten tuotteiden kysynnän vähäisyyttä maailmalla. Ulkoisia tekijöitä on helppo syyttää, mutta samaan aikaan verrokkimaamme porskuttivat ja kasvoivat.
Kunkin maan taloudellinen menestys ja vaurastuminen on lopulta sen maan päättäjistä kiinni. On liian helppoa syyttää ulkoisia tekijöitä ulkoistaen vastuun toisaalle. Se saattaa toimia politiikassa tietyn aikaa, mutta ei reaalitaloudessa pitkällä aikavälillä.
Toistuuko Suomessa sama talouden näivettyminen, kun finanssikriisin jälkeen? Tämä on se kriittinen kysymys. Vastaus piilee vain talouden rakenteellisissa muutoksissa, joilla työttömyys saataisiin painettua pysyväisluonteisesti alas ja tulojen ja menojen pitkän aikavälin epäsuhta pikkuhiljaa paikattua.
Miksi tällä kertaa asiat olisivat eri tavalla?
Reinhartin ja Rogoffin finanssikriisitutkimuksen yhteydessä esittämä ironinen kysymys on edelleen relevantti. Vastauskaan ei liene muuttunut.
Tällä kertaa on pystyttävä parempaan rakennepolitiikkaan kuin finanssikriisin jälkeen.
Mauri Kotamäki
Kirjoitus on julkaistu alunperin Taloustaidossa 4.6.2020. Alkuperäinen teksti löytyy täältä.