Suomen talous ja vienti ovat pitkän matalalennon jälkeen ottaneet ilmaa siipiensä alle. Tästä on syytä olla iloinen. Samalla pitää muistaa, että nousukausi on ohimenevä ilmiö. Emme voi itsetyytyväisesti huokaista helpotuksesta, vaan meidän on tehtävä välttämättömät uudistukset ennen kuin seuraava taantuma jälleen yllättää meidät.
Suomen ainoa pysyvä globaali kilpailuetu sijaitsee korviemme välissä. Suomalaisten osaamis- ja koulutustasoon onkin investoitava päättäväisesti. Koulutukseen pääsyn tasa-arvoiset mahdollisuudet on turvattava kaikille. Myös laatua on jatkuvasti kehitettävä kaikilla tasoilla aina esiopetuksesta korkeakouluihin sekä tutkimus- ja innovaatiojärjestelmiin.
Ehkä suurimmat ongelmat koulutusjärjestelmässämme ovat siirtymien pullonkaulat ja väliinputoajat. Koulutuksen ja työllistymisen pullonkauloja onkin määrätietoisesti purettava. Käyttöön on otettava rohkeita keinoja ja otettava oppia eurooppalaisten kumppaneittemme parhaista käytännöistä.
Suomessa on tuskasteltu korkeakoulun aloittavien korkeaa ikää verrattuna verrokkimaihimme. OECD:n raportin mukaan meillä korkeakouluopinnot aloitetaan noin kahta vuotta myöhemmin kuin muualla. On päivänselvää, että Suomella on välivuosien umpeen kuromisessa kirittävää kilpailukykymme ja työllisyyden vahvistamiseksi.
Osaratkaisuja on haettu. Korkeakouluissa on otettu käyttöön ensikertalaiskiintiöt, mikä tarkoittaa sitä, että niiden on varattava osa yhteishaun opiskelupaikoista ensimmäistä kertaa korkeakoulupaikkaa hakeville. Todellisuudessa kiintiöt ohjaavat kuitenkin tulevaisuudestaan epävarmat nuoret olemaan ottamatta vastaan opiskelupaikkaa, mikäli he eivät ole täysin varmoja valinnastaan. Nuoret eivät toimi järjestelmän toiveiden mukaan, vaan ymmärrettävästi taktikoivat epävarmassa tilanteessa.
Toimivampi ratkaisu olisikin avata korkeakouluihin sisäänpääsy suoraan toisen asteen jälkeen kaikille, tai vähintäänkin suurimmalle osalle. Näin menetellään Euroopassa tällä hetkellä muun muassa Saksassa ja Itävallassa. Niin nuoren itsensä kuin kansantaloudenkin näkökulmasta ei-toivotut välivuodet ovat hukkaan heitettyjä. Karsinta parhaista erikoistumisaloista vasta opintojen kuluessa tehostaisi järjestelmää ja ohjaisi opiskelemaan tavoitteellisesti. Korkeakouluista myös valmistuttaisiin nuorempana työmarkkinoille.
Valintakokeiden puolustajien mukaan pitkää valmistautumista vaativa pääsykoe mittaa motivaation tasoa. Varmasti näin onkin ainakin osalla aloista. Tällä hetkellä koejärjestelmä kuitenkin kannustaa opiskelijaa tasapainoiluun todellisten toiveidensa ja todennäköisimmän sisäänpääsyn tarjoavan alan välillä. Yhtä lailla se asettaa opiskelijoita eriarvoiseen asemaan, kun osa turvautuu kalliisiin, jopa vuoden kestäviin valmennuskursseihin varmistaakseen sisäänpääsynsä.
Uudenlainen sisäänottojärjestelmä hukkaisi mahdollisimman vähän sisäänpyrkijöiden aikaa ja resursseja. Optimaalisimmillaan se ohjaisi myös toisen asteen opintoja ja ylioppilastutkintoja korkeakouluopintoihin valmentavaan suuntaan. Tällä hetkellä ylioppilaskokeiden merkitys on sisäänpääsyn kannalta käytännössä olematon, jos arvosanat ovat hyvää keskivertotasoa.
Ehdotus voi olla ensikuulemalla radikaali ja vaikeasti kerralla toteutettava. Kevyempi versio olisi antaa toiselta asteelta valmistuneelle kahdeksi vuodeksi opintoseteli avoimeen korkeakouluun. Tietyn opintomäärän suoritettuaan opiskelija saa jo nykyisin vakituisen opiskelupaikan. Olennaista tässäkin mallissa olisi joustava pääsy opintoihin niille, jotka eivät välivuosia halua.
Myös työelämään astumisen pitäisi olla nopeampaa. Tämän edistämiseksi virkakelpoisuuksia ja junioritasoisten asiantuntijatehtävien kriteerejä tulisi muuttaa niin, että kandidaatin tai ammattikorkeakoulun tutkinto riittää niihin. Tämä ei saisi kuitenkaan johtaa koulutuksen ja osaamisen yleiseen laskuun. Samalla maisteriohjelmia ja jatkuvan oppimisen moduuleja pitää tarjota joustavasti työn ohella suoritettavaksi. Myös korkeakoulujen rahoitusmalleja on uudistettava vastaamaan näitä tavoitteita.
Opintoasteiden väliset pullonkaulat ja liiaksi suoraan maisterintutkintoon ohjaavat käytännöt hidastavat turhaan uusien sukupolvien siirtymistä työelämään. Tällä on suuria negatiivisia vaikutuksia muun muassa työllisyysasteeseen ja eläkejärjestelmän rahoitukseen. Näillä muutoksilla uudet sukupolvet astuisivat työelämään jopa neljä vuotta nykyistä aiemmin. Vaikutukset koko yhteiskuntaamme – eikä vähiten julkiseen talouteemme – olisivat huomattavat.
Kolumni on julkaistu Savon Sanomissa 3.6.2018.